Mitä se on se oman pelon voittaminen? Kun paniikki on voimakkaampi kuin se mitä järki sanoo. Tulta päin vaan... No, pelkonsa kullakin. Minulla se on korkean paikan kammo. Montakohan vuotta olen miettinyt huipulta laskemista ja vain kerran sen joku vuosi sitten olen tehnyt, silloinkin tuskanhiessä päätin, ettei ikinä ei kuuna kullan valkeana enää KOSKAAN! No tänään ylitin tämän pelon, eli en todellakaan voittanut sitä. Ylläsjärven puolelta ylös gondolilla ja suksenkärjet kohti kolmen kilometrin mittaista rinnettä nro 16. Senhän piti olla aivan simppeli, vain yksi jyrkempi kohta ja valtaosa lykkimistä metsässä. Juu varmaan... Jos korkeuseroa on 463 metriä, niin tokko sitä kaikkea 3km tarvitsee lykkiä tai sitten se jyrkkä kohta on tosi lyhyt. Niinkuin muuten olikin. Tosin niitä lyhyitä jyrkkiä oli useanlaisesti. Aina kun pääsin jyrkän kohdan reunukselle, alkoi hiki virrata selässä. Ei taas! Olisi edes vähän loivempia... Ajatukset sekaisin. Mä en tule täältä pois. Jään just tähän. Voi itku, ei eväitä, ei mitään. Ei hyvää päivää, ota nyt nainen iisisti! Ja mikä siinä on, että meikäläisen jalat menee vain auraten. Jalat pysyy vierekkäin vain ankkurihississä. Käsittämätöntä?! Tosi raskasta, reidet ihan maitohapoilla. 'No mee siihen lastenmäkeen ja ees anna vähän tulla vauhtia, kyl se siitä...' Vaan se tunne, kun on päivän vääntänyt mäessä... Ihan huikeaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti