Ihmisen saa polvilleen niin monella tavalla. Ilosta, surusta, ihastuksesta. Ja kuoleman äärellä. Lopullisuuden edessä. Mikään ei minussa herätä niin paljon tunteita kuin kuolevan hoitaminen. Mistä minä voin tietää, miten toimin, jos itse joudun kohtaamaan oman kuoleman hitaasti? Mikä minä olen sanomaan yhtään mitään kenenkään toimista läheisensä kuoleman lähestyessä. Joku haluaa olla läheisensä vierellä tämän viimeisinä hetkinä, joku ei kestä katsoa loppua.
Hoidan työssäni kuolevia ihmisiä. Minulla on vahvat mielipiteet siitä, miten kuolevaa ihmistä tulisi hoitaa, miten arvostaa häntä, miten olla lähellä, millä tavoin huomioida, minkälainen elämänlaatu pitäisi loppuvaiheessa olla. Eikä se tarkoita sitä, että minä siitä mitään tietäisin. Kyllä, olen saanut aiheeseen koulutustakin. Jokaisen kuolevan ihmisen kohdalla olen oppinut, miten vähän tiedän. Ja jokaisen kohdalla olen uskaltanut olla vahvemmin läsnä, ehkä. Ainakin pelottaa vähemmän.
Inhoan kaikenlaisia ehdottomuuksia. Ja samaan aikaan taidan itse olla varsin ehdoton hoitoon liittyvissä asioissa. Miten ärsyttävää voikaan olla riittämättömyyden tunne. Sairauteen liittyvä epävarmuus, ärtymys, viha, pelko, katkeruus ja lukemattomia muita tuntemuksia sekä sairastuneella, että omaisella.
Omaisen tukeminen, ammatillisuuden säilyttäminen, omien tunteiden pitäminen sivussa, empatia...
Kun vain voisin välittää läsnäoloa... Kyllä, olen unelmatyössäni, ihan parhaassa työtiimissä.
Lähellä elämää ja kuolemaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti